Päivän päällimmäiset tunteet tähän asti: turhautuminen ja hämmennys. Herääminen oli kamalaa. Sain vaan 6h unta, se on liian vähän mulle. Näin koko yön unta, että yritin opetella stemmoja pergamenttinuoteista, joita ei näkynyt kunnolla. Ja samalla soi tusina biisejä samaan aikaan päässä... Silmät oli ihan turvonneet. Kylmäpussi+suolahaudelaput. Kuumotti kauheasti. Masensi. En jaksanut laittaa mitään peiteainetta aluksi, mutta kun vilkaisin peiliin, oli pakko peittää ainakin punaiset silmänaluset. Nenänpieliä en edes jaksanut yrittää, kun ovat niin kuivat ja hilseilevät.
Lähdin dubbaamaan Ullanlinnaan. Siellä on kyllä niin kaunista. Duuni oli nopeasti tehty. Sen jälkeen menin Aitokauppaan ekaa kertaa ikinä, vaikka luen siitä Facebookista viikottain. Siellä oli ihanaa! Tuun luomukauppoissa onnelliseksi, ei siitä pääse mihinkään. Kun luen kauniin vadelmahillopurkin tuoteselostetta, eikä siinä ole mitään ylimääräistä (mitä nyt vähän pektiiniä, joka sekin tulee marjoista), liikutun! Tulee sellainen olo, että maailmassa tapahtuu hyviä asioita ja että tällaisen puolesta minäkin haluan toimia! Tuntuu vaan, että ihmiset liikkuu yhä kauemmas todellisista tarpeistaan, kohti jotain ulkoista, jonka kuvittelee olevan itselle tärkeää. En todellakaan väitä, etten itse olisi sellainen. Päinvastoin. Meneillään on taas kovat pohdinnat siitä, mitä oireileva iho oikein yrittää mulle viestittää.
Aina kun mulla on asiaa Ullanlinnaan, mietin, että haluaisin tulla sinne ajan kanssa vaan kiertelemään kauniita katuja ja kauppoja. Nyt tein niin. Ostin kaksi nättiä lasia sisustuskaupasta, juttelin kaikkien kauppojen myyjien kanssa. Esim, Aitokaupan myyjän kanssa päädyttiin puhumaan Lohjan saaren omenamehusta, ja hän ehkä tulee kesätorille kahden viikon päästä. Oli ihanan kiireetöntä ja tuntui, että tällaista elämän vaan pitäisi olla. Siis ei ostelua, vaan rauhoittumista ja ympäristön aistimista, tuntemattomille juttelua ja kohtaamista. Turhautuminen ja hämmennys oikeastaan lähti vasta siitä, kun näin itseni taas peilistä jossain kaupassa, ja näytin kamalalta. Olo oli todella väsynyt, kun silmät on vaan niin turvonneet, että luonnollisinta olisi vaan pitää ne kiinni.
Menin Natural Zone- kauppaan ostamaan Aloe Vera- geeliä, kun myyjä katsoi mun ihoa ja sanoi, että geelin sijasta mun kannattaisi ostaa erästä entsyymivalmistetta nimeltä Regulat. Olin tietysti epäileväinen, koska olen kokeillut vaan niin paljon eri juttuja. Lopulta hän sai mut vakuuttuneeksi, että kannattaa ainakin kokeilla. Olen valmis kokeilemaan mitä vaan, jos se vaan on luonnollista. Lopullisesti mut sai myöntymään tuotteen mukanatuleva ohjekirjanen, jonka kannessa luki:
"Diagnoosi: "Sinun täytyy nyt vain elää tämän kanssa!" EI KIITOS!"
Suoraan mun elämästä. Jokainen lääkäri sanoo mulle noin. En vaan enää jaksa enkä USKO, että näin on. Pahinta on se, että olen niin väsynyt ihooni, että välillä lannistun ja ajattelen, että näin on. Olen tuomittu koko elämäksi käyttämään kortisonia joka toinen viikko. Vaikka vasemman kämmeneni iho on kuin vanhalla mummolla, koska olen siihen lapsesta asti laittanut kortisonia. Se ei vaan voi olla luonnollista!! MIKSEN SAA APUA KENELTÄKÄÄN?!!! Ohjekirjasessa oli myös sanontoja:
Kaikki paraneminen on pohjimmiltaan itseparantamista. Sain jonkin verran rohkaisua. Välillä tuntuu vaan niin yksinäiseltä ja lohduttomalta tahkota eteenpäin tuotteiden ja valmisteiden suossa, ja löytää ne omat. Mutta aion kokeilla tätä, sekä sisäisesti, että ulkoisesti.
Äsken purkautui kaikki ahdistus, päästin vaan ulos kaiken katkeruuden ja väsymyksen. Niin käy välillä, ja se on ihan ok. En kuitenkaan halua antautua atopialle. Mä olen vahvempi kuin se. Eikä ihottumakaan loppujen loupuksi ole kuin kehon hätähuuto. Jos vain tietäisin mikä tarkalleen ottaen on hätänä... Kai mä opin lukemaan kehoni merkkejä paremmin jos haluan ja keskityn siihen.
Vähän sekava postaus, mutta sain ulos joitain ajatuksia.
Loppuun nätti kuva Vallilann tyynyliinasta jonka ostin. (Miten niin ahditukseni purkautuu ostelemisena?)
